Kehumisen vaikeus

Seurasin jokin aika sitten pentukurssia, jossa viisi koirakkoa ottivat ensimmäisiä askeliaan koulutuksen maailmaan. Huoneessa kaikuivat erilaiset “Murre Ei!” “Turre lopeta!” “Minni hyi!” “Ei sinne Peppi!” huudahdukset. Opeteltiin kontaktia. Ideana oli kehua ja palkita koiria kontaktista ja jättää ne huomiotta/palkkiotta silloin kun ne ihmettelivät ympäröivää maailmaa, eivätkä kiinnittäneet omistajaansa huomiota. Pennut olivat tietysti varsin eläväisiä ja innokkaita ja erittäin kiinnostuneita muista paikalla olevista pennuista. Omistajien energia kului heidän yrittäessään pitää pentunsa huomion itsessään tilanteessa, jossa lähes kaikki muu tuntui kiinnostavan niitä omistajaa ja tämän herkkupaloja enemmän. 

Varsin tavallinen iltapäivä pentukoulussa siis. Pennut eivät vielä osanneet keskittyä yhteen asiaan kovinkaan kauaa, varsinkaan kun ympärillä pyöri lauma mahdollisia leikkikavereita, eivätkä ne vielä olleet oppineet, että herkkuja saa keskittymäällä omistajaan. Koirien käytöstä enemmän minua jäikin askarruttamaan omistajien kyvyttömyys kehua pentujaan, silloin kun nämä onnistuivat. Kouluttajan piti jatkuvasti muistuttaa omistajia kehujen ja palkitsemisen tärkeydestä, mutta kun pentu menetti kiinnostuksensa omistajaan ja alkoi haikailla enemmän tai vähemmän aktiivisesti muiden pentujen perään, yksikään omistaja ei unohtanut torua pentuaan.

Samaan ilmiöön törmää myös aikuisten koirien kanssa. Seuraavan kerran kun pysähdyt juttelemaan koiraansa ulkoiluttavan tutun kanssa, tarkkaile, milloin ja miten hän kommunikoi koiransa kanssa. On erittäin todennäköistä, että koiraan ei kiinnitetä mitään huomiota silloin kun se istuu tai makaa nätisti omistajansa vieressä, mutta palautetta, negatiivista sellaista, koira saa heti kun se alkaa osoittaa levottumuuden merkkejä tai jollain tavoin yrittää kertoa haluavansa jo jatkaa matkaa. Tätä kannattaa tarkkailla myös itsessään. On nimittäin yllättävää kuinka “luontevasti” annamme arkipäivässä negatiivista palautetta emmekä edes huomaa koiriemme pieniä onnistumisia.

Onko siis todella niin, että kiinnitämme helpommin huomiota negatiivisiin asioihin, niihin joista emme pidä ja pidämme onnistumisia itsestäänselvyytenä? Se helppous, jolla omistajat pentukoulussa komensivat ja toruivat pentujaan väärästä käytöksestä ja unohtivat kokonaan huomioida niiden onnistumiset tuntui ikävän tyypilliseltä. Oletamme, että muut (eläimet ja ihmiset) käyttäytyvät hyvin. Eivät menetä malttiaan, käyttäydy huonosti tai muullakaan tavoin ylitä rajoja, jotka olemme “yhdessä” sopineet. Silloin kun pysytään rajojen sisässä ja käyttäydytään hyvin, ei siihen tarvitse kiinnittää erityistä huomiota. Jos joku kuitenkaan ei noudata näitä mielessämme olevia sääntöjä, tuomitsemme nopeasti, kritisoimme ja haukumme.

Ihmisten kanssa tämä saattaa tietyissä tilanteissa toimia, mutta on paljon sellaisia tilanteita, joissa osapuolten mielessä olevat säännöt eivät yksinkertaisesti kohtaa ja silloin tällaisella toimintamallilla ei pääse kovinkaan pitkälle. Kovin pitkälle sillä ei myöskään pääse eläinten kanssa. Jos niitä vain torutaan ja komennetaan erilaisista käytöksistä, jotka niiden mielestä ovat täysin normaaleja ja vielä mukavia, saadaan aikaan vain ymmällään oleva eläin, joka ei tiedä mitä siltä halutaan eikä ymmärrä mistä sitä rangaistaan. Niin ihmisten kuin eläintenkin kanssa toimittaessa kehut ja porkkanat topimivat usein huomattavasti risuja paremmin ja tekevät myös oppimisesta ja vuorovaikutuksesta kaikille osapuolille mukavampaa.

Koirat eivät synny ihmisten kanssa elämiseen opettava ohjelmisto mielessään, vaan niitä on opetettava toimimaan tavalla, joka auttaa niitä elämään sovussa ihmisten kanssa. Jos niille ainoastaan kerrotaan mitä ei saa tehdä, eivät ne voi oppia mitä niiden pitäisi tehdä. Lisäksi ne eivät välttämättä lainkaan ymmärrä mistä niitä milloinkin torutaan. Jos toisen koiran luo haukkuen kiskovaa pentua torutaan kiskomisesta, voi se hyvin yhdistää torut toisen koiran läsnäoloon sen sijaan, että se ymmärtäisi torumisen kohdistuvat remmissä kiskomiseen tai haukkumiseen. Näin saadaan nopeasti aikaan koira, joka odottaa ikävien asioiden tapahtumista aina toisen koiran nähdessään.
​
Koiraa ei myöskään tulisi torua silloin kun sille ei edes ole opetettu tai kerrottu mitä sen haluttaisiin tekevän. Emme me laita lapsiakaan Englannin kokeeseen istumaan ennen kuin he ovat istuneet yhdelläkään oppitunnilla ja hauku heitä sitten huonosta suorituksesta. Myö koiralle kannattaa opettaa mitä sen toivotaan tekevän erilaisissa tilanteissa ja kehua ja palkita sitten oikeasta käytöksestä. Pitää kuitenkin muistaa, että jos koiran on opettanut istumaan kotona, se ei tarkoita, että voimme olettaa sen osaavan istua pyynnöstä myös koirapuistossa. Koirat eivät yleistä asioita samoin kuin ihmiset, ja “jo opitut” käytöksiä pitää harjoitella paljon eri paikoissa ja erilaisten häiriöiden länsäollessa. Jätettäköön tämä kuitenkin toiseen kirjoitukseen. Sitä odotellessa:kehukaa koirianne!

---