Seurasin jokin aika sitten pentukurssia, jossa viisi koirakkoa ottivat ensimmäisiä askeliaan koulutuksen maailmaan. Huoneessa kaikuivat erilaiset “Murre Ei!” “Turre lopeta!” “Minni hyi!” “Ei sinne Peppi!” huudahdukset. Opeteltiin kontaktia. Ideana oli kehua ja palkita koiria kontaktista ja jättää ne huomiotta/palkkiotta silloin kun ne ihmettelivät ympäröivää maailmaa, eivätkä kiinnittäneet omistajaansa huomiota. Pennut olivat tietysti varsin eläväisiä ja innokkaita ja erittäin kiinnostuneita muista paikalla olevista pennuista. Omistajien energia kului heidän yrittäessään pitää pentunsa huomion itsessään tilanteessa, jossa lähes kaikki muu tuntui kiinnostavan niitä omistajaa ja tämän herkkupaloja enemmän. Varsin tavallinen iltapäivä pentukoulussa siis. Pennut eivät vielä osanneet keskittyä yhteen asiaan kovinkaan kauaa, varsinkaan kun ympärillä pyöri lauma mahdollisia leikkikavereita, eivätkä ne vielä olleet oppineet, että herkkuja saa keskittymäällä omistajaan. Koirien käytöstä enemmän minua jäikin askarruttamaan omistajien kyvyttömyys kehua pentujaan, silloin kun nämä onnistuivat. Kouluttajan piti jatkuvasti muistuttaa omistajia kehujen ja palkitsemisen tärkeydestä, mutta kun pentu menetti kiinnostuksensa omistajaan ja alkoi haikailla enemmän tai vähemmän aktiivisesti muiden pentujen perään, yksikään omistaja ei unohtanut torua pentuaan. Samaan ilmiöön törmää myös aikuisten koirien kanssa. Seuraavan kerran kun pysähdyt juttelemaan koiraansa ulkoiluttavan tutun kanssa, tarkkaile, milloin ja miten hän kommunikoi koiransa kanssa. On erittäin todennäköistä, että koiraan ei kiinnitetä mitään huomiota silloin kun se istuu tai makaa nätisti omistajansa vieressä, mutta palautetta, negatiivista sellaista, koira saa heti kun se alkaa osoittaa levottumuuden merkkejä tai jollain tavoin yrittää kertoa haluavansa jo jatkaa matkaa. Tätä kannattaa tarkkailla myös itsessään. On nimittäin yllättävää kuinka “luontevasti” annamme arkipäivässä negatiivista palautetta emmekä edes huomaa koiriemme pieniä onnistumisia. Onko siis todella niin, että kiinnitämme helpommin huomiota negatiivisiin asioihin, niihin joista emme pidä ja pidämme onnistumisia itsestäänselvyytenä? Se helppous, jolla omistajat pentukoulussa komensivat ja toruivat pentujaan väärästä käytöksestä ja unohtivat kokonaan huomioida niiden onnistumiset tuntui ikävän tyypilliseltä. Oletamme, että muut (eläimet ja ihmiset) käyttäytyvät hyvin. Eivät menetä malttiaan, käyttäydy huonosti tai muullakaan tavoin ylitä rajoja, jotka olemme “yhdessä” sopineet. Silloin kun pysytään rajojen sisässä ja käyttäydytään hyvin, ei siihen tarvitse kiinnittää erityistä huomiota. Jos joku kuitenkaan ei noudata näitä mielessämme olevia sääntöjä, tuomitsemme nopeasti, kritisoimme ja haukumme. Ihmisten kanssa tämä saattaa tietyissä tilanteissa toimia, mutta on paljon sellaisia tilanteita, joissa osapuolten mielessä olevat säännöt eivät yksinkertaisesti kohtaa ja silloin tällaisella toimintamallilla ei pääse kovinkaan pitkälle. Kovin pitkälle sillä ei myöskään pääse eläinten kanssa. Jos niitä vain torutaan ja komennetaan erilaisista käytöksistä, jotka niiden mielestä ovat täysin normaaleja ja vielä mukavia, saadaan aikaan vain ymmällään oleva eläin, joka ei tiedä mitä siltä halutaan eikä ymmärrä mistä sitä rangaistaan. Niin ihmisten kuin eläintenkin kanssa toimittaessa kehut ja porkkanat topimivat usein huomattavasti risuja paremmin ja tekevät myös oppimisesta ja vuorovaikutuksesta kaikille osapuolille mukavampaa. Koirat eivät synny ihmisten kanssa elämiseen opettava ohjelmisto mielessään, vaan niitä on opetettava toimimaan tavalla, joka auttaa niitä elämään sovussa ihmisten kanssa. Jos niille ainoastaan kerrotaan mitä ei saa tehdä, eivät ne voi oppia mitä niiden pitäisi tehdä. Lisäksi ne eivät välttämättä lainkaan ymmärrä mistä niitä milloinkin torutaan. Jos toisen koiran luo haukkuen kiskovaa pentua torutaan kiskomisesta, voi se hyvin yhdistää torut toisen koiran läsnäoloon sen sijaan, että se ymmärtäisi torumisen kohdistuvat remmissä kiskomiseen tai haukkumiseen. Näin saadaan nopeasti aikaan koira, joka odottaa ikävien asioiden tapahtumista aina toisen koiran nähdessään. Koiraa ei myöskään tulisi torua silloin kun sille ei edes ole opetettu tai kerrottu mitä sen haluttaisiin tekevän. Emme me laita lapsiakaan Englannin kokeeseen istumaan ennen kuin he ovat istuneet yhdelläkään oppitunnilla ja hauku heitä sitten huonosta suorituksesta. Myö koiralle kannattaa opettaa mitä sen toivotaan tekevän erilaisissa tilanteissa ja kehua ja palkita sitten oikeasta käytöksestä. Pitää kuitenkin muistaa, että jos koiran on opettanut istumaan kotona, se ei tarkoita, että voimme olettaa sen osaavan istua pyynnöstä myös koirapuistossa. Koirat eivät yleistä asioita samoin kuin ihmiset, ja “jo opitut” käytöksiä pitää harjoitella paljon eri paikoissa ja erilaisten häiriöiden länsäollessa. Jätettäköön tämä kuitenkin toiseen kirjoitukseen. Sitä odotellessa:kehukaa koirianne!
1 Comment
Vaikka suurin osa koiranomistajista ei nykypäivänä enää tunnusta käyttävänsä koiransa koulutuksessa pelkästään rankaisuja ja korostaa palkkioiden tärkeyttä varsinkin koulutuksen alkuvaiheissa, puhutaan rankaisuista ja niiden merkityksestä eläinkoulutuspiireissä edelleen paljon. Puhetapa on kuitenkin muuttunut ja usein on hankala edes ottaa selvää, mitä kouluttaja konkreettisesti kouluttaessaan tekee. Puhutaan pakotteista, muistutuksista, kunnollisesta vaatimisesta ja korostetaan, että koiran on tehtävä mitä siltä vaaditaan, vaikka sitten pakolla. Puhe koulutuksesta näyttää siis pehmentyneen: enää ei sanota, että hakkaa sitä remminperällä tai että potkaise sitä kylkeen. Rangaistuksia (tai muistutuksia) käyttävät puolustelevat käyttöä sillä, ettei tarkoitus ole tuottaa kipua tai epämiellyttäviä tuntemuksia eläimelle vaan muistuttaa mitä pitää tehdä, tai varmistaa jo opitun käytöksen toimivuus erilaisissa tilanteissa. Koiran näkökulmasta on kuitenkin aivan sama onko omistajan karjunta, kolinapurkin rämähdys tai piikkipannasta nykäisy pakote vai muistutus. Jos se on koirasta epämiellyttävää ja se yrittää välttää sitä tulevaisuudessa, kyse on rangaistuksesta. Koulutettaessa tuleekin aina pitkää mielessä, että sen mikä milloinkin on rangaistus määrittelee vain ja ainoastaan koulutettava eläin. Rankaisut eivät ole vain fyysistä kipua tai pelkoa tuottavia asioita vaan oppimisteorieettisesti määriteltynä kaikki teot ja tapahtumat, jotka vähentävät niitä edeltävää käytöstä ovat rangaistuksia. Jos käytöksestä x seuraa aina y ja käytös x vähenee, on y silloin rankaisu. Eli, jos säännöllisesti puhallat koirasi naamaan kun se laittaa kuononsa lähelle kasvojasi ja se lakkaa tekemästä niin, on puhallus silloin toiminut rankaisuna. Koira on kokenut sen epämiellyttävänä ja haluaa välttää sitä, sekä käytöstä, jonka seurausta tuo epämiellyttävä puhaltaminen on. Kyse ei kuitenkaan ole vain teoreettisesta sanailusta tai määrittelyjen kanssa pelleilystä. Käytös vähenee rangaistuksen seurauksena, koska seuraus on eläimestä epämiellyttävä. On siis sama mitä kouluttaja tekee, jos käytöksestä seuraava asia on eläimestä ikävää se pyrkii välttämään ikävyyttä ja lakkaa toimimasta tavalla joka tuota ikävyyttä aiheuttaa. Jos kouluttaja väittää, että ei käytä rankaisuja, mutta kuitenkin ehdottaa, että koiran ikävä käytös saadaan loppumaan aiheuttamalla esim. pientä painetta aina kun koira käyttäytyy ongelmallisella tavalla, on kyseessä rangaistuksen avulla kouluttaminen. Tietysti kaikki kouluttajat käyttävät rangaistuksia jossain koulutusuransa vaiheessa. Positiivista vahvistusta käyttävät kouluttajat kuitenkin turvautuvat useinmiten negatiiviseen rangaistukseen. Operantin ehdollistamisen kontekstissa negativiinen rangaistus tarkoittaa yksinkertaisesti jonkun mukavan ja palkitsevan asian pois ottamista (huom! negatiivinen = miinustaminen, poistaminen), yleisimmin kysymys on palkkion tai sen mahdollisuuden poistamisesta. Eläin ei siis saa palkintoa, kun se tekee väärin tai kosketuskeppi poistuu näkyvistä jos eläin ei koske siihen (kosketuskeppi on ovi palkintoon). Vaikka negativiinen rangaistus ei yleensä aiheuta kovinkaan vakavia seurauksia, kannattaa senkin käytössä olla huolellinen. Jotkut eläimet saattavat esimerkiksi turhautua nopeasti ja lakkaavat yrittämästä. Vielä isompi riski tosin on koulutusyhtälön inhimillisessä päässä: me ihmiset käytämme rangaistuksia erittäin luontevasti, usein liiankin luontevasti, ja helposti saattaa käydä niin, ettemme edes anna eläimelle aikaa miettiä. Erilaiset pakotteet, muistutukset, tökkäisyt, nyppäisyt ja sihinät sen sijaan ovat positiivisia rangaistuksia (positiivinen = lisätään jotain), eli niitä käytettäessä koulutustilanteeseen lisätään jotain eläimelle epämiellyttävää. On helppo huomata näiden kahden rankaisun välillä oleva valtava ero. Englanninkielisissä maissa on viime vuosina vallannut alaa niin kutsuttu balanced training, eli suomeksi vapaasti tasapainoinen koulutus. Se kuulostaa hienolta. Eikö tasapainoon pyrkiminen ole kaikessa hyvä asia? Tasapaino, silloin kun sillä tarkoitetaan palkkioiden ja rangaistusten yhtäläistä käyttöä, ei kuitenkaan ole se, mihin koulutuksessa kannattaa pyrkiä.Tasapainoisia menetelmiä käyttävät kouluttajat käyttävät, varsinkin ulkomailla, usein myös piikkipantoja, sähköpantoja, hapettamista ja muita varsin kyseenalaisia menetelmiä. Se, ettei positiiviseen vahvistamiseen perustuvaa koulutusta kutsuta tasapainoiseksi, johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei oikeastaan ymmärretä miten positiivisen vahvistamisen avulla koulutetaan, eikä erotella negatiivista ja positiivista rankaisua edes laadullisesti toisistaan. Rangaistusten käytöstä saattaa kuitenkin seurata monenlaisia ongelmia. Jos koira saa käytöksestään jatkuvasti negatiivista palautetta saattaa siitä tulla passiivisempi, eikä se enää uskalla yrittää itsenäisesti. Koirasta saattaa myös tulla ylivarovainen: se välttelee asioiden tekemistä rangaistusten pelossa. Epämiellyttävät kokemukset, samoin kuin pelko, myös yleistyvät helposti, joten rangaistusten käytöllä saattaa olla seurauksia, joita ei edes tule itse tilanteessa ajatelleeksi. Jos koiraa harjoituksista nypitään poskivilloista saattaa se yhdistää nyppimisen helposti kaikkiin käsiin, jotka lähestyvät sen päätä. Arvostetussa Applied Animal Behaviour Science vuonna 2009 julkaistussa tutkimuksessa todettiin, että koirat, joiden koulutuksessa käytettiin rangaistuksia reagoivat erilaisiin tilanteisiin aggressiivisesti huomattavasti helpommin kuin positiivisia vahvisteita käyttäen koulutetut koirat. Eläimelle tulee toki asettaa rajat ja opettaa mitä se saa ja mitä se ei saa tehdä. Pelottelua, uhkailua, ikäviä nyppimisiä tai äänen korotuksia ei tähän kuitenkaan tarvita. Homman voi hoitaa huomattavasti eläinystävällisemmin. Koiralle voi opettaa vaihtoehtoisen käytöksen huonon käytöksen tilalle ja palkita sitä oikeasta toiminnasta ja toki jos muu ei auta, voi palkkion aina jättää antamatta. Omille koirilleni olen esimerkiksi opettanut, että oven edessä istutaan… aina… ja vasta sitten päästään ulos. Minun ei siis tarvitse komentaa tai kiskoa hihnasta ulos lähdettäessä. Koira tietää, että oven edessä istutaan ja ulos mennään vasta kun on saatu lupa. Loppujen lopuksi uudessa pehmenneessä koulutuskielessä on usein kysymys vain sanastosta. Käytäntö, ja varsinkin koiran kokemus eivät välttämättä muutu miksikään, oli kyse sitten rangaistuksesta tai muistutuksesta. Koirat tottuvat epämiellyttäviinkin asioihin ja sietävät omistajiltaan mitä hirveämpää kohtelua. Sen ei kuitenkaan pitäisi oikeuttaa epämiellyttävien tuntemusten aiheuttamista, varsinkaan kun ne eivät juuri koskaan ole tarpeellisia. ***** Meghan E. Herron, Frances S. Shofer, Ilana R. Reisner 2009: Survey of the use and outcome of confrontational and non-confrontational training methods in client-owned dogs showing undesired behaviors. Applied Animal Behaviour Science, 117 (2009) 47–54. |
Osan blogin teksteistä olen kirjoittanut Team Click for Changen blogiin, jonka löydäty TCCn sivuilta ArchivesCategories |