Koulutusfilosofiasta ja etiikasta

​Anglo-amerikkalaisessa koulutusmaailmassa on jo usean viikon ajan ollut meneillään aika tiukka vääntö ns. balanced kouluttajien (tasapainoon pyrkivien, eli sellaisiin jotka käyttävät sekä positiivista rangaistusta että positiivista vahvistetta) ja force free (eli sellaisten, jotka pyrkivät käyttämään vain positiivista vahvistetta) kouluttajien välillä. Jostain syystä keskustelu väsyttää minua ja aloinkin miettimään miten itse määrittelen oman kouluttamiseni. Kuulun varmasti tuohon force free koulukuntaan. Koulutan positiivisella vahvisteella, oli kyse sitten arkijutuista tai harrastuslajeista. Tämä on minulle itsestäänselvyys. Käytän satunnaisesti myös negatiivista rangaistusta, mutta tavoite on aina pyrkiä minimoimaan sen käyttö. En kuitenkaan koe, että pelkkä operantti nelikenttä vahvisteineen ja rangaistuksineen riittää, kun mietin mikä minulle on tärkeää koulutuksessa. Positiiviset ja negatiiviset vahvisteet ja rangaistukset ovat subjektiivisia, ja käytännössä yksittäisen käytöksen seurauksen tulkitseminen joksikin ilman, että on nähty, miten se muuttaa eläimen käytöstä on ongelmallista (näistä kuitenkin käydään jatkuvaa vääntöä somessa, jossa kinastellaan vaikka siitä mitä sitten jos koira itse kiristää remmiä tai saako sanoa ei). Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö vahvisteista ja rangaistuksista puhuminen ja niiden analysointi koulutustilanteessa olisi tärkeää. On se, mutta se ei mielestäni riitä vaan koulutusta pitäisi ajatella myös vuorovaikutuksen ja etiikan kautta. Niinpä kouluttajan toiminnan vaikutus koiran hyvinvointiin pitää ottaa aina huomioon.

Pyrin itse kouluttamaan koiraani niin, että

• oma toimintani lisää  koiran motivaatiota ja halua tehdä asioita minun kanssani.
• koulutus tuottaa koiralle iloa ja lisää sen itseluottamusta
• koira kokee voivansa olla koulutustilanteissa rento, ja sen ei tarvitse koskaan pelätä tekevänsä virheitä.

Tämän lisäksi haluan rakentaa koulutustilanteet niin,

• että koira uskaltaa olla yritteliäs, kokeilla rohkeasti eri asioita, jos se ei ole varma mitä siltä toivotaan.
• että se tietää voivansa milloin vain myös poistua tilanteesta ilman ikäviä seuraamuksia.
• että koira saa näyttää olevansa väsynyt, ettei se ymmärrä tai ettei se halua tehdä jotain ja että näissä tilanteissa sitä ei pakoteta tai rangaista tai muuten yritetä toimia vastoin sen toiveita.

Tämä tarkoittaa, että kouluttajana minun on kuunneltava ja katsottava koiraani erittäin tarkasti koko ajan ja myös otettava sen tunteet huomioon. Jos joku ei suju, katse on käännettävä peiliin ja mietittävä mitä tein väärin ja miten minun pitäisi muuttaa omaa toimintaani, jotta koira jaksaisi enemmän, sen motivaatio kasvaisi ja/tai suoritus onnistuisi. Kaiken lähtökohtana minulla on, että virheet ovat aina minun, eivät koskaan koiran. Minä olen se, joka suunnittelee koulutuksen ja kertoo koiralle, miten haluan sen toimivan. Jos koira ei käyttäydy kuten toivoin, on vika joko koulutuksen suunnittelussa tai toteutuksessa, eikä siitä voi syyttää koiraa. Vastuu koulutustilanteesta on siis aina minulla, sillä koulutus lähtee loppuviimein kuitenkin aina minun tarpeistani.

Tärkeää minulle on myös, että opin hallitsemaan omia tunteitani. Että en ärsyynny, hermostu tai suutu koiraan silloinkaan kun mikään ei suju. Ja jos tunteiden hallinta pettää otan vastuun siitä, että en pura tunteitani koiraan vaan lopetan koulutustilanteen.

​Kyse on siis enemmästä kuin vain oppimisteoriasta. Kyse on etiikasta, koiran ottamisesta huomioon omana yksilönään ja sen tunteiden, toiveiden ja halujen kuulemisesta ja kunnioittamisesta. Koulutus ei ole vain mekaanista tavoitteisiin pyrkimystä vaan vuorovaikutusta, jossa toivottavasti molemmat saavat oppia toisiltaan päästiin niihin minun asettamiini tavoitteisiin tai ei. 

---