Meidän elämä viime viikkoina on ollut aikalailla sairaus- ja oirepainotteista, kun Iitun jalan ja mun leikkauksen lisäksi Kissa Pikkaraisen kilpparilääkitystä on pitäny säätää, jotta löytyis sopiva annos. Olenkin tarkkaillut normaalia enemmän kaikenlaisen huonovointisuuden merkkejä. Käveleekö Iitu normaalisti? Onkohan kaikki pilalla, kun se nukkumasta noustessa ontuu? Syökö Piksu normaalisti vai onkohan sen ruokahalu huonontunut? Onko se tavallista väsyneempi? Onkohan mun leikkaushaavassa joku kiinnike, kun sattuu kun teen xyz? Ja onkohan Unna kamalan stressaantunut tästä kaikesta? Onkohan sen vatsa nyt kipeä, koska se on ehkä stressaantunut ja aamulla se myös läähätti?

Yhtä hyvinvoinnin, tai pikemminkin huonovointisuuden, stressin ja kivun kyttäämistä siis koko elämä. Ja kun pakosta joudut tarkkaileen tämmösiä asioita ainakin vähän, alkaa tarkkailu nopeasti lisääntyä ja aivot vääntyy väkisinkin negatiivisen asentoon. Havainnointi alkaa suuntautua niihin eleisiin ja käytöksiin, jotka voi merkitä kipua ja vähitellen alkaa näyttää aivan tosissaan siltä, että joku on pielessä.

Havahduin tähän oman havainnointini vinoutumiseen viime viikolla ja päätin, että tähän täytyy tulla muutos. Jos vaan miettii mikä kaikki voi olla pielessä havainnointi muuttuu valikoivaksi ja alkaa kiinnittää huomiota vaan niihin asioihin, jotka saattaa kertoa stressistä, kivusta tai hyvinvoinnin puutteesta. Nopeesti alkaakin sitten tuntua siltä, että jotain täytyy olla oikeesti pielessä, kun eilenkin Unna nuoli lenkin jälkeen etutassujaan ja tänään se halusi koko ajan syliin. (Oikeastihan tassut oli märät, ja Unna on aikamoinen sylinalle....).

Kuvaava esimerkki löytyy viime viikonlopulta ja vaikka se ei varsinaisesti liity kipuun tai stressiin, kertoo se siitä, miten meidän ajattelu, havainnointi ja tulkinnat eivät suinkaan ole neutraaleita ja miten niihin vaikuttaa se mitä olemme viime aikoina lukeneet ja/tai kuulleet ja miten se on osunut yksiin vaikka joidenkin koiran käytöksien kanssa. Kollega oli kirjoittanut oikein hyvän postauksen someen koiran palelemisen merkeistä. Siinä oli listattu erilaisia käytöksiä, jotka mahdollisesti kertovat palelusta ja joista yksi oli tassujen nostelu, joka tosiaan kertoo aika selvästi, että palelee. Olin paria viikkoa aikaisemmin käynyt Unnan kanssa pellolla illalla, kun pakkanen oli nopeasti kiristynyt -17 asteeseen ja huomannut että lapinkoirankin tassuja alkoi palella. Tämän jälkeen näin tuon postauksen ja se jäi mieleen. Viikonloppuna halusin lähteä Unnan kanssa kuutamokävelylle. Pakkasta oli vajaa 10 astetta. Muistin, että ai niin se palelu, mitenköhän on, kun siinä listassa oli vetäminenkin ja Unna on viime aikoina ehkä vetänyt remmissä normaalia enemmän. Alle sekunnissa olin päätellyt, että ehkä sitä on palellut, etsinyt talvitakkia sitä löytämättä (eivät ole lapinkoirataloudessa mitenkään yleisiä) ja pukenut koiralle back on trackin takin päälle. Lenkillä sitten kyllä aloin miettiä, että noinkohan se nyt tota takkia tarvikaan ja ehkä sillä on vähän kuuma, kun ilma ei suinkaan ole mitenkään erityisen kylmä....

Meidän ajattelua ja havainnointia värittää koko ajan monenlaiset vinoumat. Alamme esimerkiksi herkästi kiinnittää enemmän huomiota johonkin asiaan sen jälkeen, kun ollaan huomattu se ensimmäistä kertaa. Kun luet ensimmäistä kertaa esimeriksi raakaruokinnan riskeistä ja teksti tuntuu sinusta hyvältä ja ehkä uskottavaltakin, alat kiinnittää enemmän huomiota erilaisiin raakaruokintaan liittyviin postauksiin ja uutisiin, erityisesti jos niissä puhutaan sairastumisista tai muista eikävistä seurauksista. Vähitellen riskit alkavat näyttää todella isoilta, törmääthän itsekin niihin koko ajan. Samalla tavalla jos esimerkiksi huomaan, että nukkumaan mennessä Unna maiskuttaa, kiinnitän seuraavana päivänä todennäköisesti normaalia enemmän huomiota juuri maiskuttamiseen, jopa siinä määrin että päättelen sen lisääntyneen aiemmasta. Kun tämä nk. yleisyysharha (Baader – Meinhof -ilmiö) yhdistyy vahvistusharhaan, joka saa minut suuntautumaan sellaisiin asioihin (esimerkiksi somea selatessa), jota tuovat vahvistusta jo olemassa oleville käsityksilleni, saatan päivän päätteeksi uskoa Unnan vatsan olevan todella kipeä, vaikka maiskutus olisi ollut vain normaalia nukkumaan ryhtymiseen liittyvää käytöstä, eikä oikeastaan oire yhtään mistään. Ja kun tähän lisää vielä sen, että tuppaamme huomaamaan ja muistamaan negatiiviset asiat positiivisia paremmin (kielteisyysharha) on selvää, että sairauden, stressin tai kivun merkkien huomaaminen saattaa luonnistua meiltä helpommin kuin huomion kiinnittäminen hyvinvoinnista kertoviin asioihin.

On selvää, että jos lemmikit on oikeasti sairaita, on pakko kiinnittää huomiota pieniinkin asioihin. Mun pohdinnat liittyy kuitenkin enemmän siihen, miten helposti terveidenkin lemmikkien kanssa ajatukset ja niiden myötä myös havainnointi suuntaa helposti niihin mahdollisesti epänormaaleihin ja ikäviin asioihin. Kun samaan aikaan saa vielä lukea somesta siitä mikä kaikki voi olla pielessä ja miten monenlaiset käytökset voi olla merkkejä pielessä olosta niin huh! Siinä positiiviset asiat, hyvä vointi ja onnellinen elämä kaikkoaa kauas tavoittamattomiin ja alkaa tuntua ihan mahdottomilta saavuttaa.

Lauantaina katselin Unnaa, kun tultiin treeneistä kotiin ja se meni tyytyväisenä sohvan nurkkaan kiepille. Hetken kuluttua alkoi kuulua tuhinaa ja ajattelin että onpa ihanaa miten tyytyväiseltä se vaikuttaa. On käyty pitkä lenkki, oltu treeneissä ja se on saanut keskittyä kunnolla, haastaa itseään ja oppia uusia asioita. Vähästä tulee pieni koira onnelliseksi

​Päätin saman tien, että alan keskittyä näihin hetkiin. Merkkeihin siitä, että mun koirat on onnellisia ja tyytyväisiä. Merkkeihin siitä, että ne on saanu tehdä asioita, jotka tuottaa niille hyvää mieltä. En halua tarkkailla hysteerisenä merkkejä puutteista hyvinvoinnissa tai tulkita kaikkea pientä merkiksi kivusta tai stressistä. Tää ei tarkota ettenkö kiinnittäis huomiota sellasiinkin merkkeihin, mutta pääpainon haluan pitää siinä, mitkä asiat kertoo mulle, että mun koirat on onnellisia ja tyytyväisiä. Mitkä asiat saa ne tyytyväisiksi, iloisiksi ja onnellisiksi. Näin voin ehkä myös lisätä näitä positiivisia asioita niiden elämään sen sijaan, että murehtisin vain kaikesta mikä saattaa olla (nyt tai tulevaisuudessa) huonosti. 

Viime vuosina koirien hyvinvointi on noussut yhä enemmän esiin. Hyvinvointi ei enää tarkoita vain ikävien asioiden poissaoloa, vaan keskiöön ovat nousseet tekijät, joita koiran elämään voisi lisätä hyvinvoinnin parantamiseksi. Ruokinnassa pyritään löytämään jokaiselle yksilölle sopivaa ruokaa sen sijaan, että tyytyisimme vain sellaiseen, joka sisältää kaikki tarvittavat ravintoaineet. Liikuntaa tarkastellaan matkan tai lenkkikertojen lisäksi myös koiran toiveiden ja tarpeiden näkökulmasta. Myös koiran arkeen kiinnitetään huomiota, ja pohditaan, miten siitä saisi koiralle mahdollisimman mielekästä, esimerkiksi lisäämällä mahdollisuuksia lajityypilliseen käyttäytymiseen.

Harrastaminen ei kuitenkaan juuri koskaan nouse esiin hyvinvointia lisäävien tekijöiden listassa. Harmillisesti koiraharrastukset varsinkin silloin kun niihin liittyy kisaaminen, pääsevät esiin hyvinvointikeskusteluissa usein vain silloin, kun esitetään huolia harrastusten negatiivisista vaikutuksista koiran hyvinvointiin. On toki totta, että koiran näkeminen vain välineenä ihmisen menestykseen tai tulosten takia verenmaku suussa treenaaminen eivät kuulu eettiseen koirasuhteeseen, mutta harrastuksiin liittyy kuitenkin hurja määrä positiivisia asioita, jotka parantavat niin koiran kuin ihmisenkin hyvinvointia.  

Kouluttaminen toki nousee hyvinvointikeskusteluissa esiin esimerkiksi hoitotoimenpiteiden ja arkitaitojen opettelun yhteydessä, tai silloin, kun koiran arkea haittaavat pelot tai jännitykset, mutta harrastus ihmisen ja koiran yhteisenä toimintana jää usein vähälle huomiolle.

Koiran kanssa harrastamisen tulee toi aina tapahtua koiran ehdoilla ja kisapäivien jälkeisestä palautumisesta on pidettävä huolta samoin kuin siitä, etteivät kisatilanteet häiriöineen ole koiralle liian vaikeita. Jos koiraa ei kiinnosta, ohjaajan on syytä katsoa peiliin ja miettiä mikä mättää ja miten treeneistä saisi myös koiralle hauskempia. Tämä puolestaan opettaa ihmiselle todella paljon siitä omasta treenikaverista, joten tuloksena on tätäkin kautta todennäköisesti koiran hyvinvoinnin lisääntyminen.
 
Yhteiset onnistumisen kokemukset ja parempi kommunikaatio
Itse ajattelen, että uuden oppiminen, parempi kommunikaatio koiran ja ihmisen välillä sekä ongelmien ratkominen ja haasteiden ylittäminen – kaikki koiraharrastuksissa läsnä olevia tekijöitä – lisäävät niin ihmisen kuin koirankin hyvinvointia. Kun esimerkiksi teen koiralleni nosekätkön, joka on sille uudenlainen, mutta kuitenkin löydettävissä, tarjoan koiralleni mahdollisuuden ongelmanratkaisuun. Haasteen voittaminen tuottaa koiralle hyvän olon ja varmasti vahvistaa myös sen itseluottamusta. Sama pätee muihinkin lajeihin: haasteiden selättäminen ja ongelmien ratkominen lisäävät itseluottamusta ja kasvattavat optimismia – “Mä osaan!”, “Mä selviän!”, “Mä pystyn!” Harrastuksissa on mahdollista luoda tilanteita, joissa koira pääsee ylittämään itsensä ja saa kokemuksia osaamisestaan ja kyvyistään. Sama pätee toki myös ihmisiin. 😊

Harrastukset parantavat myös lajien välistä kommunikaatiota. Kun etsin erilaisia tapoja selittää Unnalle, mikä tokon ruudussa on tärkeää, minun on mietittävä, kuinka selittää ajatukseni siitä, että sen pitäisi osata pysähtyä kahden nauhan väliin (tai neljän tötsän keskelle). Unna taas joutuu tulkitsemaan, mikä erilaisissa selitysyrityksissäni on se ydinasia. Kun sitten kommunikaatio toimii ja molemmat oivaltavat, kuinka kannattaa toimia, on ilo molemminpuolista. Koiran kanssa harrastaminen on siis aina myös paremman kommunikaation opettelua, molemminpuolista pyrkimystä toisen lajin ymmärtämiseen ja jaettuja onnistumisen kokemuksia.

Kisaamiseen liitetään usein negatiivisia puolia ja riski koiran näkemisestä vain välineenä. On selvää, että meidänkin ’harrastuselämässä’ kisaaminen on vain minun juttuni, sillä Unna ja Iitu eivät sitä ymmärrä tai välitä tuloksista tuon taivaallista. Kisaaminen on minulle oman oppimisen (niin kisaajana kuin kouluttajanakin) mittaamista: olenko osannut opettaa jotain koiralleni niin hyvin, että se pystyy tekemään pyydetyn asian iloisena, rentona ja innolla myös haastavassa (kisa)tilanteessa?   
 
Pettymysten käsittely ja tunteiden hallinta
Harrastuksiin liittyy aina myös haastavia tunteita. Esimerkiksi koiran viretila ja motivaatio ovat asioita, joiden kanssa ihminen joutuu todennäköisesti painimaan jossain vaiheessa. Niiden kohtaamiseen liittyy riskejä silloin kun mukana on eläin eikä ihminen ole työstänyt eläimen kanssa kisaamista itsensä kanssa huolella niin, että ymmärtää ettei kisamenestyksellä oikeastaan ole mitään tekemistä koiran kanssa. Epäonnistumiset, mokat, virheet jne. ovat aina yksiselitteisesti ihmisen vastuulla ja ’syytä’.  Kisaamiseen liittyvät kurjat tunteen voi kuitenkin nähdä mahdollisuuksina oppia ymmärtämään harrastuskaveria paremmin ja hyväksymään se omana yksilönään.

Kisaaminen on myös loistava tapa oppia sietämään pettymyksiä ja harmituksia, joita koiran kanssa eläessä väistämättä tulee vastaan. Itse ajattelen kisoja vähän niin kuin laboratoriona, jossa saan opetella ymmärtämään, että minun negatiivisilla tunteilla ei oikeasti ole mitään tekemistä sen karvaisen treenikaverin kanssa, vaan ne liittyvät omiin toiveisiini, haaveisiini ja tavoitteisiini. Harrastamisen ja kisaamisen myötä olen entistä konkreettisemmin oppinut ymmärtämään, että pettymykset ovat omiani, ja koirani tekee aina parhaansa.
 
Yhdessä oppimisen ilo
Menestys on mukavaa ja toki kisoihin ja kokeisiin lähdetään sitä hakemaan, mutta menestyksen mittaaminen ei aina liity pisteisiin eikä juuri koskaan sijoitukseen. Kisoihin voi lähteä tavoittelemaan myös rennompaa fiilistä paineiden keskellä, keskittymistä koiraan hankalissa häiriöissä tai vaikka iloista hymyä ja yhteyden tunnetta koiraan, sitä kuuluisaa yhteistä kuplaa johon koiran kanssa voi parhaimmillaan päästä. Hyvät pisteet tai sijoittuminen tuntuvat toki kivalta, mutta usein vain hetken aikaa. Ne eivät ainakaan minulla juurikaan toimi treenimotivaattorina. Minua motivoi treenaamisen hauskuus ja mahdollisuus oppia uusia asioita Unnasta ja Iitusta sekä parantaa vuorovaikutusta ja molemminpuolista ymmärrystä.

Uskoisin, että kaikista ihmisen tulostavoitteista huolimatta on niin, että jos treenaaminen ei itsessään ole hauskaa, eivät kisatkaan suju, sillä treenaamiseen kuluu niin paljon aikaa ja energiaa. Väittäisin, että suurin osa kilpailevista koiraharrastajista nauttii nimenomaan treenaamisesta. Kiireisestä arjesta irrotetaan tunteja treeniin, ja pelkät kisatulokset eivät varmasti riitä motivoimaan siihen määrään harjoitusta, jota menestymiseen vaaditaan.

​Vain minä ja mun treenikaveri
Ja sitten se ehkä tärkein asia ainakin minulle. Treeneissä pääsen näkemään koiristani aivan uusia puolia, ja uskon, että myös koirat näkevät minusta sellaisen puolen, joka ei arjen kiireissä usein pääse esiin. Treeneissä olen vain ja ainoastaan koiriani varten. Siellä ei ole tietokonetta, puhelinta tai muita huomiotani vaativia asioita. Ajatteluni, tunteeni ja fyysinen huomioni keskittyvät täysin koiriin ja meidän yhteiseen oppimiseemme. Treeneissä on mietittävä tarkkaan hja sein aika syvällisestikin kommunikointia koirien kanssa: miten ne ymmärtävät vihjeeni, miten parhaiten voin kertoa niille, mitä toivon niiden tekevän, kuinka voisin parantaa kommunikaatiotani ja koulutustani ollakseni selkeämpi, miten koirat hahmottavat kunkin tehtävän ja onko niillä fyysiset (ja kognitiiviset) valmiudet suoriutua toivotuista asioista.
Harrastaminen ja kisaaminen ovat tuoneet ainakin meidän elämään ihan hurjasti hyvää ja sekä minun että koirien hyvinvointi on sen myötä lisääntynyt. Me ymmärretään toisiamme paremmin, kommunikaatio arjessa on helpompaa ja meidän usko ja luottamus siihen että me selvitään yhdessä vaikka mistä on kasvanut niin harrastamisen kuin kisaamisenkin myötä. 

Sosiaalisessa mediassa on parin viikon ajan näkynyt taas postauksia, joissa päivitellään mm. koirien lisääntyneitä ongelmakäytöksiä, sitä ettei koiriin voi tai saa enää koskea, tai sitä, että nykyään on niin paljon koiria, jotka tekevät mitä niitä huvittaa, eivätkä siedä sitä, että niitä estetään tai kielletään, eivätkä ne ole millään tavalla omistajiensa hallinnassa. Näiden kaikkein (ainakin rivien väliin kirjoitettu) sanoma on, että positiivisessa vahvistamisessa ja omaehtoisuuden lisäämisessä on nyt sitten menty liian pitkälle. Tämä toistuu myös postausten kommenteissa, joissa päivitellään maalaisjärjen katoamista, kaikenlaisten ääripäiden kamaluutta ja ollaan huolissaan siitä, mitä tämä kaikki positiivisuus tekeekään koirille, joille ei ole asetettu rajoja ja jotka eivät siksi opi sietämään elämän ikäviä asioita. 

Liian pitkälle Suomessa on viime vuosina mennyt myös esimerkiksi tasa-arvo, sukupuolisensitiivisyys, sosiaaliturva sekä lasten ”vapaa kasvatus”. Yhteistä näille liian pitkälle menemisestä huolestuneille äänille on, ettei koskaan kerrota mikä olisi se sopiva määrä tasa-arvoa, sukupuolisensitiivisyyttä tai positiivista vahvistamista ja omaehtoisuutta. Ne rakentuvat ajatukselle siitä, että jokainen ”normaalilla maalaisjärjellä” varustettu ihminen kyllä tietää ja ymmärtää missä raja menee ja milloin se ylitetään. Ja jos lukijana et sitä tiedä, kuulut todennäköisesti juuri siihen porukkaan, joka on syypää tähän liian pitkälle menemiseen. 

Perusteluna liian pitkälle menemisestä käytetään lisääntynyttä ongelmakäyttäytymisenä, vaikka lisääntymistä ei missään todennetakaan. Perusteluksi riittää kirjoittajan oma kokemus tai tunne. En tiedä onko olemassa tilastoa ongelmakäyttäytymisen määrästä, mutta vaikka olisi, ja vaikka se olisikin lisääntynyt, voi syynä olla sata muuta asiaa kuin liiallinen positiivisuus. Jalostus tulisi esimerkiksi noin äkkiseltään ensimmäisenä mieleen. Koiramäärän lisääntyminen varmasti myös vaikuttaa eikä aivan hatusta vedettyä ole varmasti sekään, että ongelmista puhutaan enemmän ja niihin haetaan aiempaa useammin ulkopuolista apua. 

Liiallisen positiivisuuden ongelman ytimessä on kritisoijien mukaan se, ettei koirille enää aseteta rajoja. Siitä mitä tämä käytännössä tarkoittaa, saa harvoin mitään konkreettista esimerkkiä lukuun ottamatta täysin tyhjänpäiväistä höpinää siitä, ettei koiralle saa enää edes sanoa ei tai että siltä kysytään mielipidettä lähes kaikesta. Onneksi tavat asettaa rajoja eivät lopu yhden sanan käyttöön tai käyttämättömyyteen. Käytöksen kun voi keskeyttää monella tavalla. (Tämäkin muistuttaa laajempaa yhteiskunnallista huolta siitä, kuinka mitään ei enää saa sanoa, jota jatkuvasti toistellaan sosiaalisessa mediassa. Hassua sinänsä, kun mitään muka ei pitänyt saada sanoa.)  Kun opettaa koiralle, miten sen toivotaan eri tilanteissa toimivan, tulee samalla rajanneeksi pois ne ns. ei toivotut käytökset, ja tällä tavalla asettaa koiran käytökselle rajoja. Rajat vain rakennetaan oikeiden ja toivottujen käytösten opettamisen, ei kieltämisen ja rankaisun kautta. 

Näissä rajojen puutetta huokailevissa avauksissa on kyse myös identiteettien ja erojen rakentamisesta. Ne, jotka ymmärtävät kuuluvat meihin ja sitten ovat ne muut, jotka eivät vaan tajua, eivät osaa käyttää maalaisjärkeä ja samalla lellivät koiransa pilalle. *Me*, olemme niitä, jotka oikeasti tietävät miten kannattaisi toimia, ne toiset ovat ideologian sokaisemia hölmöjä. *Me* ymmärrämme miten koiria (tai lapsia) tulisi kasvattaa ja kouluttaa, ne muut ovat kenties lukeneet kaiken maailman kirjoja ja teorioita, mutta heiltä puuttuu aito kokemukseen pohjaava ymmärrys. 

​Vaikuttaakin siltä, että koiramaailmassa toimii oma populismin muotonsa. Sille on tyypillistä rajut yleistykset, ilmiöiden typistäminen yhteen asiaan, jota on helppo kritisoida, sekä yksinkertaistettujen vastakkainasettelujen rakentaminen. Näin rakennetaan ”viholliskuvaa” ja olkiukkoja, joita sitten ammutaan julkisesti alas postauksissa, jotka kärjistävät, provosoivat ja herättävät vahvoja tunteita ja tätä kautta saavat runsaasti näkyvyyttä. 

Iitua puri torstaina omalla pihalla käärme. Itse en käärmettä nähnyt, mutta kuulin kiljahduksen ja mennessäni pihalle katsomaan, molemmat koirat haukkuivat pihasaunan edessä liiteriin menevää liuskaa kohti. Ensimmäisenä tuli tietenkin mieleen, että varmasti käärme (kaikkien koiranomistajien suuri pelko!). Vaikka en nähnyt käärmettä, mutta päättelin, että se oli todennäköisesti ollut liuskan alla tai mennyt sinne ja Iitu utelias oli sen pelästyttänyt halutessaan tutkia ihmeellistä otusta.

Eläinlääkäriin lähdettiin tietenkin heti ja siellä vietettiin koko loppu päivä. Seuraavana päivänä Iitu oli jo paljon parempi, mutta edelleen väsynyt ja pissakäynnit hoidettiin pihalla flexissä. Tänään, kolmantena kotipäivänä Iitu haluaisi jo pihalle itsekseen, mutta ongelmaksi on nyt muodostunut pelko. Minä nimittäin en uskalla sitä päästää. Tai uskallan, kunhan Iitu ei edes haaveile pihasaunan lähelle menemisestä.

Olen käynyt ajamassa koko alueen ruohonleikkurilla pariinkin otteeseen, hakkaamassa liuskaa ja sen viereistä terassia rautakangella, niin, että kolina on kuulunut varmasti naapuripitäjään, kurkistellut liuskan alle, huitonut ruohikossa harjalla, tömistellyt ja pitänyt meteliä niin, että paikalla tuskin on enää yhtään mitään luonnonelävää, mutta pelko ei vain hellitä.

Oma pelkoni muistuttaa monessa mielessä koirien pelkoa. Ensinnäkään se ei ole välttämättä kovin loogista. Pihassa on näkynyt 7 asumisvuoden aikana yksi kyy, joka sekin luikersi sekunneissa karkuun. Ei siis ole kovinkaan todennäköistä, että niitä elelisi tässä pysyvästi ja tämäkin yksilö oli luultavasti vain ohikulkumatkalla. Iitua purrut yksilö luultavasti pelästyi enemmän kuin minä ja poistui paikalta niin nopeasti kuin pääsi.

Jos taas pihassa liikkuu enemmänkin kyitä, ei ole mitään syytä sille, että ne kaikki hengaisivat juuri siinä paikassa missä purema tapahtui. Tästä huolimatta pelko liittyy juuri tuohon pihasaunan edessä olevaan alueeseen ja huudan koirat pois välittömästi, kun ne lähtevät pihasaunan suuntaan. Pelkoni on siis jo yleistynyt koskemaan koko tuota aluetta. Myös muut tilanteeseen liittyneet tekijät, kuten kellonaika liittyvät nyt puremiseen. Illalla huomasin olevani rennompi koirien ollessa pihalla, kun taas aamupäivällä en haluaisi päästää niitä pihalle lainkaan. Näin tapahtuu myös koirien pelkojen kanssa. Ne yleistyvät nopeasti kaikkiin alkuperäiseen tilanteeseen liittyviin ärsykeisiin. Ukkosta pelästynyt koira ”oppii” pelkäämään myös välähdyksiä, rankkasadetta, mustia pilviä ja/tai ilmanpaineen muutosta, vähän niin kuin minä nyt pelkään koko pihasaunan edustaa enkä vain sitä yhtä liuskaa, jonka alla luikero luultavasti oli.

Vaikka en itse käärmeitä pelkääkään, huomaan varovani myös kävellessäni itse alueella ja säpsähtäväni kaikkea heinikossa liikkuvaa. Olen siis tavallaan myös herkistynyt pelolle. Esimerkiksi eilen saunaan mennessäni katsoin tarkasti ympärilleni ennen pesuhuoneeseen astumista ja tarkistin lauteiden alta, ettei sinne vain olisi pesiytynyt käärmeitä. Saunan ovi on tosin niin tiivis, että siitä ei pääse edes hämähäkki, mutta pelko ei kuuntele järkeä. Se yleistyy ja sille herkistyy nopeasti. Näin käy myös koirille.

Minä voin mielessäni rationalisoida asiaa. Voin opiskella kyiden käyttäytymistä, muistuttaa itseäni todennäköisyyksistä, kertoa itselleni, että ruohonleikkuri ja kolistelu ovat varmasti ajaneet kaikki luikerot mahdollisimman kauas, mutta tämäkään ei ole toistaiseksi auttanut. Pelko ei ole sillä tavalla järkevää. Koirat taas eivät edes pysty samanlaiseen järkeilyyn, jolla pelkoa voisi yrittää lievittää. Niille pelko on täysin totta, järkevää ja loogista, onhan pelästymiselle ollut selkeä syy.

Omalla kohdallani pelko luultavasti hälvenee ajan kanssa. Jos mitään ei tapahdu, opin, ettei kyy vaani koiriani valmiina puremaan joka kerta, kun ne juoksentelevat pihasaunan lähellä. Tähän menee luultavasti kuitenkin pitkä aika ja voi jopa olla, että joudun poistamaan liiteriin menevän liuskan. Jos taas kuulen alueella sihinää tai näen käärmeen, pelko luultavasti palaa yhtä voimakkaana tai jopa voimakkaampana.

Koirien pelot harvemmin poistuvat itsekseen. Osin siksi, että ne pelkäävät omasta puolestaan, minä taas koirieni. Jos pelkäisin itseni puolesta, tottuminen ja pelon hälveneminen vaatisi luultavasti ainakin siedättämistä, eli että rohkeasti kävelisin päivittäin pelottavalla alueella. Tähän en taas välttämättä pystyisi ja jos pystyisinkin, johtuisi se luultavasti vain siitä, että kykenisin ajattelemaan asiaa järjelläni. Koirat eivät tällaiseen järkeilyyn pysty. Niinpä ne välttävät pelottavaa asiaa tai paikkaa ja jos ne joutuvat sen kanssa kosketuksiin, ne pyrkivät joko itse pakoon tai karkottamaan pelottavan asian kauemmas, hieman kuten minä hakatessani saunan ympäristöä sorkkaraudalla ja heilutellessani harjaa nurmikossa.

Pelkojen hoidossa onkin tärkeää antaa aikaa ja pitää etäisyys ja intensiteetti sellaisena, että pelkäävä yksilö pysyy rentona. Jos eläin viedään liian lähelle pelottavaa asiaa, saattaa se aiheuttaa uuden pelästymisen ja tilanne saattaa jopa paheta. Koirien kanssa siedättämisen lisäksi vastaehdollistaminen erilaisine sovelluksineen on tehokas tapa hoitaa pelkoja, mutta yhtä tärkeää on kuunnella koiraa, antaa sille mahdollisuus kontrolloida tilannetta ja ymmärtää että järjettömältäkin vaikuttava pelko on sen kokevalle yksilölle täyttä totta. Älä siis naura, vaikka koirasi pelkäisi mielestäsi kuinka hölmöä asiaa tahansa. Koiralle pelko on totta eikä se näyttele tai teeskentele. Älä pakota pelkäävää koiraa lähemmäs vaan anna sen itse päättää lähestyykö se pelottavaa asiaa. Kokemus siitä, että voi itse kontrolloida tilannetta on pelkojen kanssa äärimmäisen tärkeää ja lisää turvallisuuden tunnetta ja helpottaa pelottavan asian kohtaamista. Jos pelko häiritsee arkea tai aiheuttaa hyvinvointiongelmia, ota yhteyttä tutkinnon suorittaneeseen eläintenkouluttajaan. 

​Anglo-amerikkalaisessa koulutusmaailmassa on jo usean viikon ajan ollut meneillään aika tiukka vääntö ns. balanced kouluttajien (tasapainoon pyrkivien, eli sellaisiin jotka käyttävät sekä positiivista rangaistusta että positiivista vahvistetta) ja force free (eli sellaisten, jotka pyrkivät käyttämään vain positiivista vahvistetta) kouluttajien välillä. Jostain syystä keskustelu väsyttää minua ja aloinkin miettimään miten itse määrittelen oman kouluttamiseni. Kuulun varmasti tuohon force free koulukuntaan. Koulutan positiivisella vahvisteella, oli kyse sitten arkijutuista tai harrastuslajeista. Tämä on minulle itsestäänselvyys. Käytän satunnaisesti myös negatiivista rangaistusta, mutta tavoite on aina pyrkiä minimoimaan sen käyttö. En kuitenkaan koe, että pelkkä operantti nelikenttä vahvisteineen ja rangaistuksineen riittää, kun mietin mikä minulle on tärkeää koulutuksessa. Positiiviset ja negatiiviset vahvisteet ja rangaistukset ovat subjektiivisia, ja käytännössä yksittäisen käytöksen seurauksen tulkitseminen joksikin ilman, että on nähty, miten se muuttaa eläimen käytöstä on ongelmallista (näistä kuitenkin käydään jatkuvaa vääntöä somessa, jossa kinastellaan vaikka siitä mitä sitten jos koira itse kiristää remmiä tai saako sanoa ei). Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö vahvisteista ja rangaistuksista puhuminen ja niiden analysointi koulutustilanteessa olisi tärkeää. On se, mutta se ei mielestäni riitä vaan koulutusta pitäisi ajatella myös vuorovaikutuksen ja etiikan kautta. Niinpä kouluttajan toiminnan vaikutus koiran hyvinvointiin pitää ottaa aina huomioon.

Pyrin itse kouluttamaan koiraani niin, että

• oma toimintani lisää  koiran motivaatiota ja halua tehdä asioita minun kanssani.
• koulutus tuottaa koiralle iloa ja lisää sen itseluottamusta
• koira kokee voivansa olla koulutustilanteissa rento, ja sen ei tarvitse koskaan pelätä tekevänsä virheitä.

Tämän lisäksi haluan rakentaa koulutustilanteet niin,

• että koira uskaltaa olla yritteliäs, kokeilla rohkeasti eri asioita, jos se ei ole varma mitä siltä toivotaan.
• että se tietää voivansa milloin vain myös poistua tilanteesta ilman ikäviä seuraamuksia.
• että koira saa näyttää olevansa väsynyt, ettei se ymmärrä tai ettei se halua tehdä jotain ja että näissä tilanteissa sitä ei pakoteta tai rangaista tai muuten yritetä toimia vastoin sen toiveita.

Tämä tarkoittaa, että kouluttajana minun on kuunneltava ja katsottava koiraani erittäin tarkasti koko ajan ja myös otettava sen tunteet huomioon. Jos joku ei suju, katse on käännettävä peiliin ja mietittävä mitä tein väärin ja miten minun pitäisi muuttaa omaa toimintaani, jotta koira jaksaisi enemmän, sen motivaatio kasvaisi ja/tai suoritus onnistuisi. Kaiken lähtökohtana minulla on, että virheet ovat aina minun, eivät koskaan koiran. Minä olen se, joka suunnittelee koulutuksen ja kertoo koiralle, miten haluan sen toimivan. Jos koira ei käyttäydy kuten toivoin, on vika joko koulutuksen suunnittelussa tai toteutuksessa, eikä siitä voi syyttää koiraa. Vastuu koulutustilanteesta on siis aina minulla, sillä koulutus lähtee loppuviimein kuitenkin aina minun tarpeistani.

Tärkeää minulle on myös, että opin hallitsemaan omia tunteitani. Että en ärsyynny, hermostu tai suutu koiraan silloinkaan kun mikään ei suju. Ja jos tunteiden hallinta pettää otan vastuun siitä, että en pura tunteitani koiraan vaan lopetan koulutustilanteen.

​Kyse on siis enemmästä kuin vain oppimisteoriasta. Kyse on etiikasta, koiran ottamisesta huomioon omana yksilönään ja sen tunteiden, toiveiden ja halujen kuulemisesta ja kunnioittamisesta. Koulutus ei ole vain mekaanista tavoitteisiin pyrkimystä vaan vuorovaikutusta, jossa toivottavasti molemmat saavat oppia toisiltaan päästiin niihin minun asettamiini tavoitteisiin tai ei. 

LAT (tulee sanoista Look at That) on amerikkalaisen kouluttajan Leslie McDevittin reaktiivisten koirien avuksi kehittämä koulutusprotokolla (ks. Mc Devitt 2007, 122 - 137). Alun perin McDevitt suunnitteli sen harjoituspaikoissa kiihtyvien agilitykoirien avuksi, mutta menetelmää käytetään nykyisin paljon laajemmin ja monenlaisissa konteksteissa. Sitä on hyödynnetty esimerkiksi koiraohitusten harjoittelussa, jänniin asioihin siedättämisessä tai vaikka perheen kissan jahtaamisen lopettamisessa. Tässä kirjoituksessa käyn läpi perinteisestä käyttäytymisen analyysista poikkeavan tavan analysoida LAT protokollaa, joka lähestyy aihetta koirien kognitiivisten kykyjen jatkuvasti kasvavan tutkimusalueen näkökulmasta. Vaikka käyttäytymisen analyysi ja siihen pohjaava käyttäytymisen muokkaus on se perusta, jolle suurin osa eläinten koulutuksesta perustuu, nykyaikana koiria ja erityisesti niiden kognitiivisia kykyjä koskeva tutkimus kasvaa niin kovaa vauhtia, että on syytä pysähtyä pohtimaan jo vakiintuneita koulutustapoja myös näiden tutkimusten tarjoamista uudenlaisista näkökulmista.


Käytännössä LAT protokollassa on kyse siitä, että koiraa opetetaan katsomaan ympäristössä olevaa ärsykettä ja kääntämään katse pois ärsykkeestä/kohti ohjaajaa. Tavoitteena on rakentaa ärsykkeestä vihje, jonka läsnä ollessa koira ottaa kontaktin ohjaajaan. Koulutus etenee vaiheittain niin, että alkuun vahvistetaan ärsykkeen katsomista ja vähitellen siirrytään vahvistamaan katsomisen jälkeistä kontaktia ohjaajaan. Siirtyminen ensimmäisestä vaiheesta toiseen saadaan aikaan hyödyntämällä vahvisteen ajoitusta ja suuntaa.

LATin kehittäjän Leslie McDevittin mukaan yksi LATin vahvuuksia on, että koiralle annetaan siinä eräänlainen raportoijan rooli ja vastaehdollistamista/siedättymistä tapahtuu tämän operantin käytöksen ”sivuvaikutuksena”. Protokollan päämääränä ei niinkään ole siedättää tai vastaehdollistaa koiraa johonkin tiettyyn ärsykkeeseen tai opettaa sille selkeää korvaavaa käytöstä, vaan luoda rakenne, jonka sisällä koira voi kertoa kiinnostavista tai jännittävistä asioista, joita se havaitsee ympäristössään ja saada kiitosta tästä raportoinnistaan (ks Donaldson 2017, 4). 

Vaikka protokollaa voikin tulkita käyttäytymisanalyyttisesta näkökulmasta niin, että esim. toinen koira rakentuu siinä erottelevaksi vaikutteeksi (A), joka kertoo koiralle, että ottamalla kontaktin omistajaan (B) sen on mahdollista ansaita palkkio (C) ei protokollaa voi redusoida tällaiseen yhteen ABC analyysiin, sillä koiralta ei siinä vaadita sen paremmin toisen koiran katsomista, kuin selkeää kontaktia omistajaankaan. Itseasiassa LATin tarkoituksena on tarjota koiralle useita vaihtoehtoja ja antaa mahdollisuuden omaehtoisiin päätöksiin. Kun ”peli” tulee koiralle tutuksi, selkeä ärsykkeen katsominen esimerkiksi usein muuttuu todella nopeaksi vilkaisuksi tai jopa vain korvan käännöksi ärsykkeen suuntaan ja on myös aivan ok, jos koira sitten päättääkin, ettei ärsykettä kannata enää edes huomioida (ks Donaldson 2017, 3).
 
Toisenlainen näkökulma
Sen sijaan, että nähtäisiin LAT pelkkänä ärsykkeiden ja käytösten ketjuna, Laura Donaldson ehdottaa, että LATin analyysissa kannattaa huomioida koiralle ainutlaatuinen kogniitiivinen kyky, nimittäin sosiaalinen viittaaminen (social referencing). Sosiaalisen viittaamisen käsite on lainattu lasten psykososiaaliseen kehitykseen liittyvästä tutkimuskirjallisuudesta ja sillä viitataan prosessiin, jossa yksilöt hyödyntävät toisten tunteista saamiaan vihjeitä tehdessään päätöksiä omasta suhtautumisestaan uuteen tilanteeseen tai asiaan/esineeseen (ks esim. Merola et al. 2012, Fugazza et al. 2018). Jotta tämä olisi mahdollista, on yksilön kyettävä tunnistamaan toisten tunnereaktioita. Tutkimukset ovat osoittaneet, että koirat ovat herkkiä omistajiensa tunteista kertoville merkeille (ks esim. Fugazza et al. 2018, 68), joten on mahdollista, että myös koirat voivat hyödyntää sosiaalista viittaamista päättäessään suhtautumisestaan uusiin asioihin. 

Sosiaaliseen viittaamiseen kuuluu olennaisena osana katseen siirto/vaihtelu (gaze alteration), jota voisi kutsua myös kommunikatiiviseksi katsomiseksi, informaation lähteen (ihmisen) ja uuden asian tai tilanteen välillä esimerkiksi niin, että katse siirtyy objektista ihmiseen ja takaisin objektiin tai ihmisestä objektiin ja taas takaisin ihmiseen (Merola et al. 2012, 4). Koirien on todettu hyödyntävän tällaista katsomista esimerkiksi tilanteissa, joissa ne haluavat jotain (Merola et al. 2012, 6). Tämä on tuttu piirre monille koiran omistajille, joiden koiran katsovat merkitsevästi omistajaansa ja lipaston alustaa yrittäessään kertoa omistajalle, että lempipallo kieri juuri sinne ja nyt tarvittaisiin kädellistä ottamaan se sieltä pois. LAT menetelmän voisi ajatella pohjaavan tällaiseen kommunikatiiviseen katsomiseen, sillä siinä koiraa rohkaistaan hankkimaan tietoa ympäristöstään nimenomaan katseen siirron avulla. Kommunikatiivinen katsominen on tutkimuksessa kutienkin erotettu muista katsomiskäytöksistä, kuten juuri asioiden pyytämisestä tai turvan hakemisesta.  
Katseen lisäksi sosiaaliseen viittaamiseen kuuluu myös oman käytöksen muokkaaminen informantilta saatujen tunnevihjeiden perusteella. Merolan ja muiden tutkimus pyrkikin vastaamaan paitsi kysymykseen katseen siirrosta myös kysymykseen siitä, muuttavatko koirat käytöstään sen perusteella suhtautuuko ihminen uuteen asiaan positiivisesti vai negatiivisesti. Tutkimuksessa analysoitiin myös informantin tuttuuden/vierauden vaikutusta yhtäältä kommunikatiiviseen katsomiseen ja toisaalta siihen, miten koirat reagoivat ihmisen esittämään positiiviseen tai negatiiviseen reaktioon. Tutkimuksen tuloksena todettiin, että kun koirat joutuivat kohtaamaan niitä hieman epäilyttävän ja pelottavan uuden objektin (tuuletin, josta roikkui vihreitä nauhoja) niistä suurin osa (76%) käyttivät kommunikatiivista katsomista omistajiensa kanssa ja 60 prosenttia myös vieraan ihmisen kanssa. Koska kommunikatiivinen katse oli läsnä myös vieraiden kanssa, Merola et al. (2012, 6-7) toteavat, että sen tulkitseminen vain turvan hakemisena ei ole mahdollista vaan katsominen tulisi tulkita nimenomaan informaation hakemisen ja prosessoinnin välineenä. Tämän lisäksi koirat myös muuttivat käytöstään ihmisten esittäminen tunnereaktioiden perusteella, erityisesti silloin kun ihminen oli niiden omistaja. Omistajan reagoidessa tuulettimeen positiivisesti ja iloisesti koirat lähestyivät sitä herkemmin ja suhtautuivat siihen uteliaammin, kuin silloin kun omistaja reagoi siihen negatiivisesti.

Donaldson ehdottaakin, että Meloran tutkimuksen avulla voidaan avata LATin toimivuuden perustaa ja väittää, että LATisa on nimenomaan kyse kommunikatiivisen katsomisen hyödyntämisestä. Omistajien ja kouluttajien tulisikin pitää mielessä, että myös heidän reaktioillaan on merkitystä, Se, miten ihminen reagoi tilanteeseen tai asiaan vaikuttaa siis siihen, miten koira sen tulkitsee. (Donaldson 2017, 10, Merola et al 2012). Tässä mielessä LATia voisi siis ajatella koiran ja ohjaajan välisenä keskusteluna.

Donaldson (2012, 10) toteaa, että LATin tulkitseminen kommunikatiivisen katsomisen ja siihen liittyvän käyttäytymisen muokkaamisen kautta muistuttaa meitä siitä, kuinka kehittyneitä koirien sosiaaliset ja kognitiiviset kyvyt ovat ja että ne pyrkivät kommunikoimaan meidän kanssamme usein silloinkin, kun me emme sitä edes huomaa ja luultavasti myös tavoilla, joita emme vielä ymmärrä. Tällainen lähtökohta avaa toisenlaisen, puhtaasta käyttäytymisanalyysista poikkeavan tavan analysoida koirien käytöstä ja pakottaa meidät ottamaan entistä paremmin huomioon ne tilanteet, joissa koira pyrkii vuorovaikutukseen kanssamme. Tällaisen tulkinnan myötä voimmekin kenties oppia paremmin huomaamaan koiran kommunikaatioyritykset, emmekä tule tahtomattamme sammuttaneeksi niitä, keskittyessämme koulutuksessa vain omien, itse asettamiemme päämäärien ja tavoitteiden edistämiseen. Vaikka kouluttaessa kannattaakin ”katsoa koiraa” ei pidä unohtaa, että koira katsoo usein takaisin!
 
LÄHTEET
Donaldson Laura (2017), The Cognitive Revolution and Everyday Dog Training: The Case of “Look at That”. The IAABC Journal, Spring 2017, 1 -13
Fugazza Claudia et al. (2018), Presence and lasting effect of social referencing in dog puppies. Animal Behavior 141, 67 – 75.
McDevitt Leslie (2007) Control Unleashed. Creating a Focused and Confident Dog. Clean Run Productions LLC, South Hadley.
Merola Isanella et al. (2012), Dogs’ Social Referencing towards Owners and Strangers. Plos One October 2012, vol 7, issue 10.